Elämäniloa!

Huomenta ja kippis!

Aurinkoinen sunnuntai on edessä ja juuri tässä hetkessä on hyvä olla. Muistelen lämmöllä eilistä aamua Hämeenlinnassa iäkkäiden sukulaisten luona. Kilisteltiin kuohuviinillä isotätini 92- vuotisjuhlia aamiaisella ja iloista uutista jonka sain viime viikolla. Pääsen ensi syksynä opiskelemaan iltaisin valokuvausta. Meikäläiselle sopivaa täsmäkoulutusta. Mahtava tunne kun asia johon on laittanut energiaa viime vuosina nytkähtää eteenpäin. Askel kerrallaan eteenpäin kohti omaa tavoitetta ja unelmia.

Tälläisellä blogikirjoituksella elämän saa tietysti kuullostamaan helpolta ja hauskalta. Mitä se ei todellakaan arkisen aherruksen keskellä ole. Viime viikkoina kevätväsymys on tehnyt arjesta tavallista raskaampaa ja pienetkin vastoinkäymiset ovat tuntuneet jättiläismäisiltä. Onnekseni olen oppinut ja varmaan jo geeneissä perinyt äitini puolelta karjalaisen tavan suhtautua elämään. Ilon kautta eteenpäin. Elämänilo ja optimistisuus kasvuympäristössä on antaneet hyvän alustan "heinälle" kasvaa. Se taipuu välillä tuulessa  vaan ei katkea. On hyvä välillä käydä vähän pohjamudissa ryvettymässä. Pistää elämänarvoja uuteen järjestykseen ja sitten taas nousta jaloilleen. Elämänmakuista menoa. Suolaista ja makeaa sopivassa määrin molempia.

Eilisissä keskusteluissamme vanhusten kanssa pohdittiin muun muassa miten maailma on muuttunut aikojen saatossa. Aito välittäminen on vähentynyt ja tukiverkostot ovat harventuneet perheyhteisöissä. Työ vie enemmän aikaa kun ennen ja vanhukset kuolevat yksinäisinä koteihinsa. Edellämainituista aiheista voi lukea lähes viikoittain lehdistä. Surullista, mutta niin totta.

Moni ystävistäni ja tutuista työskentelee sosiaalialalla vanhusten kanssa. Kunnioitan syvästi tätä ammattikuntaa kuin myös omaishoitajia joita löytyy lähipiiristä. Työ on henkisesti raskasta. Eteen tulee asioita joita on pystyttävä käsittelemään myös omassa päässä. Mitä sitten kun läheinen rakas ei vaikka enää muistakaan kuka sinä olet?

En ole alan asiantuntija mutta maalaisjärkikin sanoo, että jos muistoista ja sanoista ei ole enää iloa on hyvä ottaa ihmistä kädestä kiinni, koskettaa ja halata. Läheisyyttä ei ole maailmassa liikaa. Isotätini kertoi miten iloiseksi hän oli tullut kun espanjasta kotoisin oleva työharjoittelija oli häntä sairaalassa halaillut ja pitänyt kädestä. Toisin kuin hoitaja rajan toiselta puolelta idästä oli pysynyt etäällä. Kulttuurierot ovat suuret ja se pistää miettimään miksi meillä suomessa ollaan mielestäni liian etäisiä.

Lähden tästä nyt rapsuttelemaan läheisvanhustani joka kävelee neljällä tassulla. Mimmi -staffi täyttää toukokuussa 13 vuotta. Virtaa on vielä vaikka kävely on välillä kankeaa. Jokainen hetki ja aamu kun saadaan yhdessä herätä uuteen päivään on ilo. isotätini tuumasi eilen, että on samalla vuosikymmenellä Mimmin kanssa ja samalla tavalla on liikkuminen hidastunut. Keho rapistuu, mutta sielu on vielä nuori. Onneksi huumorintajun ja elämänilon voi säilyttää läpi elämän. Niistä on apua kivikkoisellakin elämäntaipaleella.

Mimmiä nukuttaa. Unikaverit kuvassa: Bad Pahis Orava ja Pupu.

Nautitaan pienistä ilon hetkistä, halitaan ja rapsutellaan toisiamme! Voi hyvin!